Oppimisia osa II

Betoni on kovaa.
Se on kovempaa kuin nyrkki.

Johtopäätös:
Vaikka olisit kuinka väsynyt, turhaantunut, vittuuntunut, älä iske nyrkkiäsi betonisen laivan kylkeen! Tai jos sinun on aivan pakko tehdä se, niin käytä vasenta kättäsi. (Tai oikeaa ollessasi vasenkätinen)

Kirjeet lentää, minä en

Hki-Uluru luku XV sai kengupostimerkit kylkeensä ja lähti Darwinista metallisten kirjekyyhkyjen saattelemana kohti pohjolaa.
Samaan aikaan irtosivat laiturista purjevene Maralingan köydet ja 600 meripeninkulman purjehdus alkoi. Kompassissa suunta kohti pohjoista ja viisi vuorokautta seilasimme keskellä valtamerta, tuulien voimalla tuulien armoilla. Viimein aikaisessa aamussa lipui purtemme hiljalleen Ambonin lahteen, ympärillämme vihreät vuoret ja trooppisen sadekauden pilvet. Mystistä.
Nyt ankkurissa maustesaarien pääkaupunki Ambonin laidoilla. Minä väsyneena, mutta onnellisena haistelen rakkaita Indonesian tuoksuja, sytytän neilikka saavukkeen ja korkkaan kylmän Bintang oluen - tai ehkä kaksi..

-Tilaa kirje, lue lisää ja auta minut kotiin -

Matkalla kotiin

Mitä se tarkoittaa? -En tiedä.
Mut se tuntuu hyvältä, ajatus on lämmin, "kotimatka".
Minne se minut vie? -En tiedä.
Jotain reittiä pitkin Suomeen, Parikkalaan ja Helsinkiin.
Kuinka kauan aikaa se vienee? -En tiedä.
Mulla on suunnitelmia, on unelmia.. -mut en mie tiiä.

Mitä tiedän:
Olen Darwinissa nyt.
Mulla on koti; teltta ystävän pihassa.
Ilma on lämmin (kuuma). Se on niinkun tropiikin kuivakausi.
Kaduilla musiikkia, teatterilla storytelling ilta.
Ystäviä siellä täällä, sieltä täältä.
Jyrsin sementtiä, maalaan, fiksailen, järkkäilen..
--saadakseni rahaa.
Korjailen polkupyorää, uudestaan ja uudestaan..
--päästäkseni sinne ja tänne.
Tykkään tästä paikasta. Olen onnellinen, tänään.
Marinassa purjevene, kapteeni John ja iso pomo Jenny.
Pesen kantta, hion kantta, maalaan kantta..
--tutustuakseni laivaan, miehistoon.
Pian nousee ankkuri ja me seilataan.. kohti Indonesiaa
Ja minä olen matkalla kotiin.

Erämaan taivaalla kuu

Patja ja makuupussi maasturin katolla.
Taivaanrannassa keltainen hymy.
Uusi kuu, uusi alku.
Lähden kotiin.

Uluṟu - äitimaa

Piste ja periferia.
Punainen, ikiaikainen syke.
Tuhansien turistien tallaama polku.
Uniaika ja Anangu heimon pyhät luolat.
Kivi hymyilee, niin minäkin.

Etäisyyksiä - määränpäitä

Nipullinen uusia ystäviä.
Vuokra maasturi.
550km.
Tämä hetki.
Määränpää.

Ja minä olen perillä, jossakin. Reilu 16 kuukautta olen kulkenut, vaeltanut kohti punaista kiveä, kohti Ulurua. Välimatkat ja aika muuttuneet suhteelliseksi. Kilometrit sekoittuneet, tunnit, päivät ja kuukaudet. Lähdinko eilen vai kymmenen vuotta sitten?
Ja mistä? Ja kohti mitä?
Ja kuka se oli, joka lähti?
Minäko?

Kävelyllä talvipäivänseisauksen aikaan

Huurteisella ruohiokolla kellanruskeat lehdet.
Puun alla yksinäinen puiston penkki.
Pisuaarissa jonkun eilinen rommikola.
Aikainen sunnuntai aamu ja kaupunki herää.
Pelikaanit näyttää nukeilta ja joutsenet on mustat
mutta tänään Adelaide tuoksuu syyskuiselta Helsingiltä.
Ja minä astun junaan (taas..)

Minä-Uluru 1650km