Sekavia tunnelmia

Juoksin Balilta Kupangiin tai voisi oikeastaan sanoa että kiiruhdin Keski-Jaavalta Länsi-Timoriin 10 päivässä, istuin perseeni puuduksiin busseissa, bemoissa, moottoripyörien kyydissä ja lautoilla. Ohitin olankohautuksella Balin rannat, villit ja vapaat turistitytöt, hindutemppelit ja intilaisten suitsukkeiden tuoksut.

Kun odotin lauttaa Sumbawalle, mutustelin kuivattua banaania ja katselin kuinka aurinko laski Lombokin vuorten taakse, mieleni täytti outo haikeus. Tiedän, että Kupang on luultavammin viimeisiä pysähdyksiäni ennen Australiaa ja niin sanottua läntsimaista kulttuuria. Näin juoksemallako jätän jäähyväiset Aasialle?
Kaikesta huolimatta istuin seuraavaan bussiin. Ohitin Sumbawan moskeijat, pienet kylät, Komadon lohikäärmeet, Floresin hobitit ja animismin värittämän katolilaisuuden ja Kelimutun maagiset kolmiväriset kraaterijärvet. Kaiken tuon ohitse kuljin mielessäni ajatus ettei kaikkea voi vaan nähdä taikka kokea yhdellä kerta ja pidin itseni keskittyneenä kuvaan mahdollisesta veneestä kohti Darwinia.

Kuitenkin noina tunteina busseissa näin monta kaunista hymyä, sain monta uutta ystävää. Ja kun bussi ohitti joukon lapsia matkalla kylä kouluun mielettömien maisemien keskellä sisälläni soi tunne: Rakastan tätä maata!

Ja tuo tunne vain voimistui viimeisessä lautassa Endestä Kupangiin: Istuin ja makailin nuokkuen ja torkahdellen 18 tuntia punaisen puisen laatikon päällä keinuen aaltojen tahdissa, leikin 10-vuotiaan Bawalais pojan kanssa "I like..." leikkiä enganti-indonesia sanakirjan avulla, katselin kuinka delfiinit uivat lautan ympärillä ja näin kuinka illan pimetessä ihmiset torkkuivat lavereillaan ja hohtava lokakuun täysikuu muodosti hopeisen sillan meren ylle.